Emännän kauhukoulu: Näin aiheutat koirallesi traumoja, osa 703

Hop – ja kas noin on taas päivän traumatisoiva työ tehty! Huomio: Älä tee tätä kotona.

Herrat koirat kotiutuivat juuri kosteanpuoleiselta metsälenkiltä (naamaa ja niskaa pitkin valuva räntäsade tuntuu aina yhtä hyvältä) ja sisälle kömmittyämme huomasin, että Väinö siristelee toista silmäänsä. Aloin katsomaan tilannetta tarkemmin ja huomasin, että silmän pinnassa oli runsain mitoin jotain rähmää. Muuten silmä vaikutti ihan normaalilta. Urhon katupölystä rähmiviä ja vuotavia silmiä eläinlääkäri käski hoitamaan silmähuuhdetipoilla, ja niinpä nappasin nytkin kaapista silmätippaputelin aikeenani hoitaa asia nopeasti kuntoon.

Siinä jossain sisälletuloa ja rähmädiagnoosia seuranneiden kenkien riisumisen ja teepannun virittämisen välillä takaraivossani käväisi nopeasti ajatus, että Väinölle ei ole taidettu ennen laittaa silmätippoja. Varustauduin siis silmätipoilla, talouspaperilla ja lahjontajuustolla, ja tälläsin itseni istumaan sohvalle. Kutsuin Väinöä viereeni mukaviattomana maireasti huhuillen ja sohvaa taputtaen, ja Väinö viisaana poikana tietysti heti huomasi, että tilanne on tosi outo ja siihen on jokin koira haudattuna. Se katseli minua sohvapöydän takaa epäluuloisena. Kun olin syöttänyt puolet lahjontaherkuista tilanteen epäilyttävyydestä piittaamattomalle Urholle, Väinö huolestui omasta naminsaannistaan ja pinkaisi viereeni. Syötin sille juustoa haihduttaakseni kaikki epäilykset (ei toiminut). Myönnettäköön, että minulla oli hiukan kiire päästä lukemaan tenttiin ja juomaan teetä, joten otin Väinöstä kiinni ja ajattelin lurauttaa tipat sen silmään niin nopeasti, että meistä kumpikaan ei ehtisi edes huomata sitä. Samalla kun silmätippapurkki kohosi Väinön ylle, Väinö jäykistyi kauhusta. Sitten tapahtui jotakin hallitsematonta, Väinö teki uskomattoman nopean liikesarjan, minun käteni puristi tippapurkkia ja silmähuuhdetta lensi kaaressa Väinön korvaan, silmään ja ympäri sen naamaa. Pikapoika sai kaikkien aikojen sätkyn, se otti rintakehästäni etutassuilla vauhtia ja ponnisti siitä halki olkkarin ilman vapauteen. Hämmästyksestä selvittyäni aloin kokoilla ajatuksiani uutta yritystä varten (ja samalla kaduin jo syvästi tätä valitsemaani lähestymistapaa) ja siinä harmistuneen Väinön kanssa toisiamme olkkarin pöydän yli silmiin katsoessamme huomasin, että rähmä oli jo lähtenyt silmästä. Kaikki oli ohi.

Aiheutin siis Väinölle kauhunhetkiä ihan turhaan. Nyt se mököttää makuuhuoneessa. Ja arvatkaapa, kunhan Väinölle joskus sitten tulee ensimmäinen silmätulehdus jota on hoidettava silmätipoilla, tuleeko meillä kaikilla olemaan hauskaa. Väinöllä suorastaan ratkiriemukasta. Tarinan opetus: Jos haluat hoitotoimenpiteestä koiralle mukavan tai vähintään siedettävän, harjoittele sitä hyvissä ajoin. Älä hyökkää viattoman koiran kimppuun katalin aikein. Jos silti hyökkäät, niin hyväksy se, että koiralla on oikeus murjottaa niin kauan kuin haluaa ja saada myös aika paljon hyvittelyherkkuja.

Myrskyn jälkeen on poutasää, eli joitakin koiranomistajan oivalluksia

No niin. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä kieriskely on nyt päättynyt. Väinölle on varattu tutkimus- ja leikkausaika pätevälle ammattilaiselle, asioista on otettu selvää ja paniikki on laantunut. Elämä jatkuu. Väinöstä leivotaan entistä ehompi taskuraketti.

Viimeisen vuorokauden aikana olen pohdiskellut (Väinön polven ja terveyden lisäksi) kahta asiaa. Toinen on koiran kanssa elämiseen liittyvä syyllisyydentunne, toinen on potentiaalinen ristiriita koiran hyvän elämän ja omistajan haaveiden välillä.

Syyllisyyden tunteminen ei ole mitään erikoisen mukavaa puuhaa, ja tämä emäntä on oikein hyvä siinä. Kun koirat makoilevat aamulenkin jälkeen pitkin pituuttaan sohvalla ja niiden kuorsaus kuuluu keittiöön asti, emäntä miettii, nukkuvatko ne vain kun ei ole parempaakaan tekemistä. Kun koirat syövät iltapalaa tyytyväisesti maiskuttaen kupeistaan, emäntä miettii, että tämänkin ruokailuhetken olisi voinut toimittaa jotenkin enemmän aktivoiden. Kun tavallisena viikkona kuluu kolme päivää ilman minkäänlaista treeniä, emäntä kieriskelee syyllisyydentunteessa ja pohtii, onko koirien elämä ihan huonoa. Kun koirat joutuvat olemaan muutaman pitkän päivän ajan keskenään, kun Väinö saa pelkosätkyn eläinlääkärissä, kun Urho ei uskalla hypätä autoon, kun jompi kumpi koirista on kipeä, kun jonakin päivänä ei jaksa käydä yhtään pitkää lenkkiä vaan pissat tehdään muutamalla puolen tunnin korttelikävelyllä – emäntä syyllistyy.

Näin omasta päästä ulos puristettuna tämä kuulostaa tietysti ihan höpsöltä, turhalta itsensä kiusaamiselta. Onhan se tietysti joskus vähän sitäkin. Mutta kuitenkin ajattelen, että syyllisyyden tuntemisesta on myös hyötyä. Eilisen Väinön polvidiagnoosista seuranneen itsesyyttelyn jälkeen voin olla varma, että jatkossa seuraan molempien piskien liikkumista aika ajoin hyvin tarkalla silmällä. On eri asia tietää, että koirien liikkumista kannattaa tarkkailla, kuin todella tuntea se luita ja ytimiä myöten. En halua joutua katsomaan peiliin toista kertaa saman asian takia. Olen siis oppinut jotakin! Ehkä olen nyt myös piirun verran parempi ja osaavampi ihminen jakamaan elämää koirien kanssa kuin toissapäivänä. Harmillista on se, että Väinö joutui minun oppituntini välikappaleeksi, mutta näin nyt kävi. Enää asialle ei voi mitään. Olen jatkossa viisaampi.

Samaa pohdintaa sovellan muihinkin asioihin. Jos tiedän, että kolmen päivän treenitauko saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, en sitten pidä kolmen päivän treenitaukoa. Jos korttelinympärikävely neljä kertaa päivässä vyöryttää niskaani lastillisen itsesyytöksiä, seuraavana päivänä teen taatusti koirien kanssa taas kunnon lenkin.

Olen iät kaiket ollut perfektionismiin taipuvainen, ja arki koirien kanssa on ollut minulle hyvä oppitunti myös siinä suhteessa: Kaiken ei tarvitse olla tip top. Perushyvä riittää, aina ei tarvitse pingottaa. Rento meininki ja hetkessä eläminen ovat varmin tae mukavaan yhteiseloon. Kaikki muu suunniteltu toiminta ja erikoispuuhat ovat vain ekstraa ja bonusta, joskin niillekin on toki aikansa ja paikkansa. Niinpä olen opetellut vain elämään pienen takaraivossa koputtelevan syyllisyydentunteen kanssa. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, eikä tarvitsekaan.

Ja sitten se toinen asia: koiran hyvä elämä, omistajan haaveet ja mahdollinen ristiriita näiden välillä. Eilen Väinön polviuutisten jälkeen ensimmäisenä ajattelin kaikenlaista Väinön terveyteen ja vointiin liittyvää, ja sitten jossakin vaiheessa päähäni pamahti ajatus, että haaveilemani agilityharrastus voi olla nyt mahdoton. En tiedä, miten patellaluksaation korjaaminen leikkaamalla vaikuttaa polven käyttöön myöhemmin elämässä, mutta voisin kuvitella, että kova hyppiminen ei välttämättä ole suotavaa. En tiedä. Joka tapauksessa tein eilen (muutenkin murheen laaksossa vaeltaessani) surutyötä myös harrastushaaveisiin liittyen. Surkuttelin sitä, miten täksi kevääksi kaavailtu agin yksityiskurssi peruuntuu ja Väinö ei pääse edes kokeilemaan lajia. Väinö on vikkelä ja menee mielellään ohjattuna (ja muutenkin vain) kaikenlaisille esteille, joita keksin sille osoittaa. Se kiipeilee, hyppii, pinkoo, sujahtaa ja pujottelee sillä tavalla, että mielessäni näin meidät jo pitelemässä SM-palkintopystiä korokkeella.

Sirottelin siinä sitten aikani tuhkaa päälleni ja tapailin itkuvirsiä, kunnes hoksasin ajatella asiaa Väinön näkökulmasta. Eihän Väinö kaipaa agilityä. Ei se edes tiedä mitä se on. Juu, totta varmaan on, että se voisi nauttia siitä – mutta se nauttii kyllä monesta muustakin asiasta, joita se saa tehdä yhdessä minun kanssani. Tai isännän tai Urhon kanssa. Väinölle tuskin on olennaista tulla agilitymestariksi (tosin varma en voi olla). Jos Väinö saisi päättää, sen elämässä olisi varmaan aika paljon ulkoilua (sisältäen monenlaista liikkumista, riehua, leikkiä, syötävän etsimistä, pikkueläinten kaivamista koloistaan, keppien nakertamista…), hyviä herkkuruokia, rauhallisia ja turvallisia kavereita, säännöllistä puuhailua yhdessä oman ihmisen kanssa, runsaasti hellittelyjä ja muuta huomiota sekä tarpeeksi lepoa ja köllimistä.

Niinpä niin. Olin sortunut juuri siihen, mitä itse pidän koiranomistajassa typeryytenä: ajattelemaan koiraa itseni jatkeena. Ei Väinö ole mikään emännän lisäosa, jonka tehtävä on mahdollistaa emännän agilityharrastus. Väinö on koira, jolla on koiran ajatukset ja koiran tarpeet, ja Väinö voi olla myös koira, jota ei voi viedä agilityyn. Samalla kun sisäistin tämän ajatuksen, huokaisin myös helpotuksesta. Tapahtuupa mitä tahansa, meidän kenenkään hyvä elämä ei ole kiinni yhdestäkään harrastuksesta. Meidän hyvä elämä on kiinni siitä, että jokainen saa olla oma itsensä, tehdä niitä asioita joista nauttii ja tulla hyväksytyksi, hellityksi ja huomioiduksi juuri sellaisena kuin on. Esimerkiksi juuri Väinönä.

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!

Liukas Luikku Vänkky-baanalla, eli kuinka Kekkonen joutui jälleen kerran antamaan velimiehelle kurinpalautusta

Käytiin eilen taas ulkoilemassa ja kamerakin sattui lähtemään mukaan. Ilmeisesti latukonekuski oli yllättävästi mutta ilahduttavasti oikaissut metsän läpi tieltä toiselle täsmälleen sen polun päältä, jota pitkin ollaan käyty viime aikoina muutaman kerran tarpomassa. Varsinaista latu-uraa kone ei ollut tehnyt, joten katsoin oikeudeksemme jatkaa käppäilyä kyseisellä reitillä.

Pikkumiehille baana oli siis auki ja riehumiselle vain taivas rajana. Jälleen kerran tuli todettua, että Väinöllä on uskomattoman nopeat jalat. Saman huomasi myös Urho…

– Minne Urho jäi? Huhkiiko se vielä ylös rinnettä? Onpa hyvä turbo tässä meikäläisen rakettirepussa…

 

Kekkosen höyrykone lämpenee hitaasti mutta varmasti. Urho ei käsitä, miksi Väinö pääsee ulkona niin paljon lujempaa. Aika usein Kekkonen joutuu ensin huutamaan, kun Väinö vain kaahailee Kekkos-paran tunteista piittaamatta, irvistelee Kekkoselle ja sopivan hetken tullen nappaa tukon karvoja kaverin kauluksesta… Kun huuto ei tepsi, Urhon täytyy lopulta antaa mokomalle viikarille isoveljen käpälästä.

– Olepas paikallasi, mokoma kakara, kun annan sinulle köniin!

Väinö ei ole ihan vakuuttunut kurinpitotoimien tarpeellisuudesta. 

– Tämä on vetoomus kaikille eläinsuojelujärjestöille ja eläinten ystäville, erityisesti ihanien ja kilttien pienten koirien ystäville: Auttakaa. Elän Kekkos-diktatuurissa. Minua sorretaan tosi kovasti. Saan köniin joka päivä, vaikka en olisi tehnyt mitään! Tai ainakaan juuri mitään. Kekkonen hirmustuu milloin mistäkin pikkuasiasta! En saa edes kaahailla kaistapäänä. Ihmiset ovat myös mukana sortotoimissa. En saa tarpeeksi herkkuja, se on kauheaa. Minulta yritetään pestä hampaita ja turkkini kammataan vähän väliä. Joskus minut viedään kesken päikkärien ulkoilemaan, ja mikä pahinta, minulle laitetaan monesti päälle villapusero!! En myöskään saa istua päivällä tarpeeksi ihmisten sylissä vaan minut laitetaan julmasti lattialle. Kärsin niin paljon. Auttakaa. Apua. 

 

Terrierit ilakoivat: Itsevillintäharjoitus maasto-olosuhteissa

Äly ja Väläys kävivät nyt pakkasen vihdoinkin laskettua irrottelemassa metsässä. Ehkä voi arvata, että kun ensin keräilee viikon verran sisällä villienergiaa, meno saattaa äityä ulkona kohtalaisen hurjaksi. Juuri näin kävi. Onnistuneen reissun jälkeen autoon kiipesi kaksi varsin tyytyväistä ja väsähtänyttä terrieriä.

 

Väinö…

…

…………

Lopuksi vielä muutama normaali kuva, jotta älykäs vaikutelma säilyy.

Rämäpääasteikon ääripäät Drama queen ja Rymy-Eetu ulkoiluhommissa

Nämä pakkaset ovat taas paiskanneet emännän kasvoille sen tosiasian, että meillä on kaksi ihan erilaista koiraa. Onhan näistä tullut kirjoiteltua tänne blogiinkin aiemmin: Siinä missä toinen on paksu, toinen on laiha – kuin itäeurooppalainen kuulantyöntäjä ja kenialainen pitkänmatkanjuoksija. Kun toinen ahmii ruokansa hetkessä silmät pullottaen, toinen vasta hieroo lautasliinaa kaulukseensa ja tutkiskelee huolella haarukan kiillotusastetta. Yksi nauttii hoitotoimenpiteistä ja toinen kammoaa niitä. Urho taistelee viimeiseen saakka, jotta sen ei tarvitsisi syödä lääkkeitä – Väinölle lääkkeet voi antaa vaikkapa laittamalla ne lattialle. Kun toisella ei ole kärsivällisyyttä yhtään, toisella on kahden koiran edestä. Kun toinen hoksaa uuden tempun heti, toisen pitää miettiä vielä seuraavanakin päivänä. Toisella on voimaa, toisella nopeutta. Toiselle tulee ripuli, toinen oksentaa. Yksi on kulmakunnan kovin rämäpää, toinen äärimmäisen varovainen hissuttelija.

 

 

Rymy-Eetu-Kekkosen elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Pieniltä onnettomuuksilta ei voi mitenkään välttyä. Metsäretkillä tapahtuu viikoittain kaikenlaista. Jättiläishypyt epäonnistuvat ja lopputuloksena on karmeita laskeutumisia milloin mihinkin ryteikköön tai kivikkoon. Kepit ja risut tökkivät Urhoa, sen jalat jäävät jumiin ja mitähän kaikkea. Mutta ei hätää: Kekkonen päästää ehkä pari tuskaista ähkäisyä ja meno jatkuu yhtä päättömänä kuin aiemminkin. Ja sitten se pakkanen: Mittarilukeman pitää olla jo melkoinen, että Urho alkaa nostella ulkona jalkojaan. Liki kahteenkymmeneen asteeseen asti se porhaltaa samaan tahtiin kuin kesähelteillä, hiki hatussa ja koko ajan kiinni hommantyngässä.

 

 

Väinön pakkasensieto on luokkaa -3 astetta. Tuota kovemmissa lukemissa pakkasukko alkaa hipelöidä sen varpaanvälejä varsin epämiellyttävästi, ja Luikkunen saattaa päästellä varoittavia pikkukiljahduksia jo melkein heti kun päästään ulos. Väinö ottaa käyttöön erilaisia kolmi- ja jopa kaksijalkakävelytyylejä, vilkuilee ulkoiluttajaa korvat luimussa sydäntäsärkevällä katseella ja ulkoilu on kokonaisuudessaan kyseisen Drama queenin osalta melko, noh, dramaattista. Koska koiraa ei tietenkään voi liiaksi kiduttaa, Väinön tuskantäyteinen ulkoilu kestää näissä oloissa muutaman minuutin ja pikku-ukko kiidätetään sisälle tai lämpimään autoon toipumaan koettelemuksistaan. Siellä se huokailee syvään ja on tyytyväinen, että selvisi täpärästi hengissä.

Kohtuullisissa pakkaslukemissa ulkoilu onnistuu Väinöltäkin. Kuvassa koiraleijuntaharjoitukset vuoden takaiselta tammikuulta. 

Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Kertomus tyhjentymättömistä anaalirauhasista, eli kuinka Kekkonen sai aiheen ikuiseen kiitollisuuteen

Luulen, että nyt on hyvä hetki kertoa tarina siitä, miten Urho luuli elämänsä muuttuneen vihdoinkin oikeanlaiseksi ja Väinön transformoituneen odottamattomasti mutta ilahduttavasti sen tyttöystäväksi.

Kuten meitä aiemmin seuranneet tietävät, Väinö menetti pallukkansa eläinlääkärin pöydällä lokakuussa. Väinöllä oli piilokives, joten leikkaamista ei lopulta tarvinnut juurikaan pohtia – varsinkin, kun useampi eläinlääkäri oli samaa mieltä leikkaamisen tarpeellisuudesta. Niinpä sitten käytiin tuumasta toimeen ja asia tuli hoidetuksi (kastroinnista ja sen jälkilöylyistä voi lukea täältä, täältä, täältä ja täältä). Väinö oli kipeä, parani ja elämä jatkui. Pikkuvikkelän meno on jatkunut leikkaamisen jälkeen täsmälleen samanlaisena kuin ennenkin. Kaikki hyvin.

Olin henkisesti varautunut jonkinlaiseen muutokseen koirien välisissä suhteissa. Ajattelin, että ehkä Väinöstä tulee aiempaa alistuvampi ja Kekkonen saa pönöttää näkymättömällä valtaistuimellaan entistäkin röyheämpänä. Yllättäen kävikin niin, että Väinö alkoi pitää puolensa Urhon kanssa aiempaa paremmin. Mörssäri ei enää saanutkaan jyrätä tahtoaan läpi tilanteessa kuin tilanteessa. Jos Väinö oli kauneus komeusunilla ja Urho meni kesken kaiken tökkimään, Väinö antoi selväsanaisesti kuulua, mitä oli asiasta mieltä. Aiemmin se vain sieti Urhon päättymättömät hellittelyt. Väinö alkoi ottaa leluja Urhon suusta, ja jonkun kerran Kekkonen on jopa joutunut luovuttamaan sille vetoleikissä. Hämmästyttävää, mutta todellista.

Sitten yhtenä iltana marraskuussa Urho alkoi nuolla Väinön pakoputkea. Jokainen koiran kanssa elävä tietää, että tutkimattomia ovat piskien tiet – en siis antanut yhden illan omituisen käytöksen häiritä itseäni millään tavalla. Seuraavana aamuna lenkillä lipostelu jatkui. Väinö käveli edellä, Urho perässä nokka tiiviisti kiinni Väinön pökyläluukussa. Tässä kohtaa molemmat aivosoluni alkoivat jo vähän liikahdella ja panin käytöksen kunnolla merkille. Päivän mittaan Kekkosen hanurihimo yltyi, ja illalla se oli jo ihan hurjana. Sitä ei saanut erotettua Väinöstä mitenkään muuten kuin raakaa fyysistä väkivaltaa käyttäen. Yöksi koirat jouduttiin laittamaan eri huoneisiin ensimmäistä kertaa ikinä, ja Kekkonen laulaa luikutteli piskejä erottavalla ovella lähes läpi yön. Aamulla hulluus taas jatkui, ja alkoi olla selvää, että Urhon päässä oli naksahtanut silmään lemmenvaihde: Se esitteli Väinölle vikittelyliikkeitä, painoi kuonoa Väinön selkään ja yritti astua. Käyttäytyminen oli juuri samaa kuin joskus tyttökoirien kanssa. Niinpä teimme päätelmän, että Kekkonen oli rakastunut. Sen elämästä oli yhtäkkiä tullut täydellistä: Väinö oli vaihtunut ihastuttavaan Vienoon, joka asui Kekkosen kanssa saman katon alla ja jonka kanssa saattoi leikitellä mielin määrin. Vieno vain oli harmillisen kainoa sorttia eikä oikein lähtenyt mukaan Kekkosen lemmenleikkeihin.

Kun Urhoa oli irrotettu Väinöstä aktiivisesti kolmen vuorokauden verran, iskimme isännän kanssa viisaat päämme yhteen tummat silmäpussit heilahtaen ja päätimme, että nyt jos koskaan on Kekkosen kastraatioimplanttikokeilun aika. Kekkosen kohdalla kastraatiota oli mietitty jo pitemmän aikaa, mutta päätöksiä ei oltu tehty. Ajateltiin, että ainakin kokeillaan implanttia ennen lopullista ratkaisua (oho, kuulostipa kammottavalta). Isäntä varasi ajan eläinlääkäriin, ja jo samana iltapäivänä kaahasimme sairaalaan uupunut Väinö ja himokas mutta stressikäyrän maksimipisteessä huhkiva Urho kyydissämme.

Eläinlääkäri asensi puolen vuoden implantin Kekkosen niskanahan alle. Väinö-raukan ryppyreiän todettiin olevan aivan punainen ja ärtynyt. Peräpään lipostelun vuoksi molemmilta äijiltä päätettiin myös tyhjentää samalla reissulla anaalirauhaset. Kun Väinön (ei-tulehtuneet) rauhaset tyhjennettiin, huomattiin sattumoisin, että Kekkonen oli erittäin kiinnostunut niiden sisällöstä. Vilkaisimme isännän kanssa toisiamme, ja mielen perukalle hiipi eräs ajatus…

Vahvistus tuolle aatokselle saatiin kotona, kun ukkojen takaosastot huuhdeltiin perusteellisesti ja koirat pääsivät taas olemaan normaalisti kotona. Kekkonen meni heti tutkimaan Vienon peräosastoa ja kappas, ei se enää niin ihana ollutkaan. Vieno alkoi muutenkin epäilyttävästi muistuttaa erästä tuhmaa pikkuveli-Väinöä…

Siispä, kyllä: Urho kastroitiin, koska Väinön anaalirauhaset eivät olleet tyhjentyneet. Hienosti toimittu, emäntä ja isäntä. Kekkonen kiittää.

Asiaan varsinaisesti kuulumaton kuva viime tammikuulta

Kauhukuvien michelangelo kertoo: Näin inspiraatio syntyy

Mitä saadaan, kun yhdistetään massaan nähden aivan liian tehokas moottori, kaksivaihteinen vaihteisto (nolla ja sata), hyvä ohjaus ja ketterät liikkeet sekä vähän turhan nopea reaktiokyky? Varmaan jotain tapaturma-altista…

Australianterrieri on koira, jonka kanssa elämä ei käy pitkästyttäväksi. Koskaan. Juuri silloin, kun luulet elämän lipuvan lempeän keskipäivän auringon alla rauhaisassa poukamassa, suuren ja verkkaisen joen suvantokohdassa, kun paarmat surisevat ja perhoset lennähtävät lepäämään olkapäällesi, huomaatkin katsovasi juuri alas satametrisen vesiputouksen jyrkimmältä kohdalta ja aussin melovan yhteistä kanottianne hiki hatussa kohti alhaalla odottavia veitsenteräviä kiviä.

No, ehkä vähän liioittelen. Mutta tilanteita riittää. En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kertaa olen koirien vuoksi ollut sydänkohtauksen partaalla. Jokainen tietää varmaan sen tunteen, kun joko äkillinen säikähdys ja paniikki tai koko ajan voimakkaammaksi yltyvä puhdas kauhu puristaa rintaa ja saa haukkomaan henkeä. Puhun juuri tuosta tunteesta.

Viime viikolla olin läheisessä metsässä kävelemässä koirien kanssa. Lunta on jo sen verran, että Urho ja Väinö pysyttelivät mieluiten valmiiksi tallatulla polulla tai minun jäljessäni. Umpihangessa niiden eteneminen oli aivan toivottoman hidasta. Yhtäkkiä Väinö vainusi jotakin. Samassa näin noin sadan metrin päässä meistä kaksi metsäkaurista. Väinö loikkasi pois polulta ja lähti kömpimään hajun perässä lumessa kohti kauriita. En reagoinut aluksi mitenkään – ajattelin, että liikkumisen työläys palauttaa pienen vainukoiran pian takaisin polulle. Yllättäen se ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Kun se oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, aloin huolestua ja huudella sitä takaisin. Väinö ei ottanut käskyjäni kuuleviin korviinsa, vaan ryöhälsi paisti mielessään kohti kuusikkoa. Kauriit olivat jo kadonneet näkyvistä. Väinö jatkoi etenemistään. Huusin koko ajan kovempaa, mutta pian sinnikäs metsämies oli jo hävinnyt. Aloin kuulla pelon omassa äänessäni. Luultavasti kauriit pötkivät vain pakoon, mutta mieleen hiipivät väkisin hirvikoiria polkevat hirvet. Väinö on pieni koira ja pelokas kauris voisi varmasti tehdä sille vahinkoa. Tai Väinö voisi eksyä minusta ja kierrellä polkuja pitkin autotielle ja jäädä auton alle. Tai se voisi pudota jään läpi ojaan. Lähdin raahustamaan Väinön perään. Urhon laitoin varmuuden vuoksi hihnaan. Etenin lumessa samaa vauhtia kuin Väinö, siis hitaasti. Niiden parin minuutin aikana, jotka Väinö oli hukassa, kerkesin ajatella ihan liian paljon kaikenlaista… Kun metsästäjä-vainukoiran korvat lopulta lähestyivät kumpareen takaa, olin niin helpottunut, että teki mieli alkaa itkemään. Väinökin vaikutti ilahtuneelta minut ja Urhot nähdessään, mutta se oli selvästi myös tyytyväinen ja tohkeissaan päästyään toviksi mielipuuhiinsa. Ehkäpä Väinön ilo oli muutaman emännän päähän ilmestyneen harmaan hiuskarvan arvoista?

Muutama viikko sitten olin myös ulkoilemassa koirien kanssa. Oli aurinkoinen ja mukava päivä. Koirat olivat rallituulella kirmaillessaan irti. Ne viskoivat käpyjä ja keppejä ja painivat keskenään maassa turkki pöllyten. Minä olin ajatuksissani ja nautin kävelystä. Jossakin vaiheessa huomasin Väinön säntäilevän edelläni tyytyväisenä, mutta Kekkonen oli jäänyt taakseni köpöttelemään. Kun käännyin katsomaan sitä, se irvisteli kummallisesti. En kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan yllytin Urhoa juoksemaan Väinön kanssa kun kerran ulkona oltiin. Hetken päästä katsoin taas taakseni ja näin Kekkosen edelleen irvistelevän. Nyt tajusin pysähtyä katsomaan, mistä irvistely johtuu. Avasin Urhon suun ja sieltä putosi verta lumelle. Sydän luonnollisesti hyppäsi kurkkuun, kun sain avattua suuta paremmin ja näin sinne jumittuneen kepin. Se oli poikittain ylhäällä kitalaessa, molemmista päistään kiinni ylähampaissa ja ikenissä. Yritin varovasti irrottaa sitä, mutta kiinni oli ja pysyi. Soitin isännälle. Suusta putoili koko ajan verta ja Kekkonen näytti kipeältä. Nytkyttelin keppiä puhelun aikana ja lopulta se kaikeksi onneksi irtosi. Veren määrä oli näin jälkeenpäinkin ajatellen aika mahtipontinen. Sovittiin, että soitan eläinlääkäriin. Urho luvattiin ottaa sisään heti kun pääsemme asemalle. Loppumatka autolle tuntui loputtoman pitkältä ja automatkan aikana liikenne rasittavalta. Perillä Urho pääsi suoraan tarkastettavaksi. Mitään vahinkoa ei onneksi ollut tullut, suussa oli vain pienet haavat, jotka olivat sopivasti vähän rikkoneet pieniä verisuonia. Eläinlääkäri ei perinyt edes maksua tarkistuksesta. Kun pääsin Urhon kanssa taas autoon, tunsin itseni ihan veltoksi. Istuin autossa penkinmyötäisesti hyvän tovin ennen kuin jaksoin startata ja lähteä kotiin. Kekkonen oli heti kotona kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki hyvin.

Toissasyksynä Urho hyppäsi metsässä ojan yli huolimattomasti niin, että se putosi vastapuolella ranteen paksuisen koivun kannon päälle. Kanto tökkäsi sitä alavatsaan tai nivuseen – ja taisi muuten käydä melko kipeästi, ainakin jäykästä kävelystä päätellen. Väinö sai kerran pentuna sisällä rallikohtauksen ja säntäili aivan päättömästi joka paikkaan. Valtava kruisailu päättyi siihen, kun se hyppäsi sohvalle, siitä sohvan selkänojalle ja lopulta huonossa asennossa korkealta alas liukkaalle laminaattilattialle. Se kaatui ja alkoi huutaa. Kun wannabe-Räikkönen nousi seisomaan, sen toinen takajalka osoitti likipitäen kohti kattoa. Urho meinasi kerran hukkua mökillä. Väinö on syönyt ulkona kokonaisia käpyjä. Kekkonen ahmi kerran oikeaa luuta isoja paloja, ja sen suoli oli vähällä mennä tukkoon. Parafiiniöljyä kului. Jännitysnäytelmä kesti monta päivää. Väne juoksi vuosi sitten metsässä jääriitteen läpi pää edellä suoraan syvään mutaojaan. Nostin litimärän, p*skaisen ja hämmästyneen pennun valjaista ylös ja autolle palattiin pakkasessa ennätysvauhtia. Urho juoksi tänä syksynä koivun kylkeen kupoli tanassa niin, että päästä kuului valtava kumahdus ja kaveri meni hetkeksi pökkyrään. Väinöllä oli kesällä tassussa haava, jonka syntytarina jäi minulle arvoitukseksi.

Näitä tarinoita riittää. Eilisen vaaranpaikkakirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, miksi tosiaan maalailen vaaratilanteiden suhteen piruja seinille isolla pensselillä kuin mikäkin kauhukuvien michelangelo. Ehkäpä vastaus tuohon kysymykseen piilee näissä tämänpäiväisissä kertomuksissa: Koskaan ei voi tietää, ja kun vähiten odotat…